torstai 25. tammikuuta 2018

Throwback

... eli kirjaimellisesti takaisinheitto.

Tänään treeneissä tulin pohtineeksi, että miksi heitot ei ikinä etene minnekään. Pitäisikö tehdä vaan silmittömällä raivolla ja runtata samalla hevonenkin haitariksi, vai onko oikea tyyli zen-tyylinen sisäinen valaistuminen ja chakrojen tasapaino? Mennäänkö sinne käsilläseisontaan tähtien asennosta riippuen?


Kesäkuussa ei näemmä auttaneet edes taikavarvut, vaan suunta oli lähinnä vaakatasossa ylöspäin. Käsi tuntui tuolloinkin vielä tosi oudolta, ihan kuin jonkun muun kädeltä.

Tuli syksy ja tuli talvi, kroppa pysyi kasassa ja käsi myös (paitsi että mursin nenäni treeneissä hevosen kaulaan). Jotakin spiritismiä tai muuta henkien hivelyä tuli varmaankin harrastettua tässä välissä, sillä heitot alkoivat näyttää tältä:


Ja nyt, tänään, etuperinheitto sujuu seuraavanlaisesti:


Eroa joulukuun versioon ei näy oikeastaan korkeudessa, mutta hetken tuijottelun jälkeen näkee, että keskivartalo on paremmassa kontrollissa ja jalat hitusen suorempina.

Edelleenkään en tiedä heittojen syvintä salaisuutta, mutta eräs hyvä tekniikka on nimeltään Heitä Niin Maan P*rkeleesti. Toinen erinomainen tekniikka heittobluesin helpottamiseen on vanhojen vidoiden katselu, sillä joskus kehitysaskeleet mitataan senttimetreissä. Askelten pituudella ei ole väliä, niin kauan kuin jatkaa kävelemistä. Tätä meidän juoksuttaja-valmentaja-elämänviisauden maisteri on mulle yrittänyt paukuttaa jo pari vuotta, mutta näemmä tämä(kin) polku täytyy itse kontata, jotta siihen oppii uskomaan...


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti