sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Hyvää vuosipäivää!


Kisakausi on viimein paketissa, eikä enempää olisi jaksanutkaan. Ehdin Instagramin puolella jo vähän mietiskelläkin kulunutta kautta, mutta toistetaan sama tännekin.

Vuoden 2016 lopussa toivoin, että tuleva vuosi olisi hitusen armeliaampi,  tai edes hitusen verran kiltimpi kuin edeltäjänsä. En oikein osaa ottaa kantaa, millainen se loppujen lopuksi oli (varsinkin, kun vuotta on vielä kaksi kuukautta jäljellä), mutta muutoksia se ainakin oli täynnä.



Suurin näistä muutoksista oli varmastikin omilleenmuutto ja kokopäivätyön aloittaminen. Vikellyspuolella muutokset liittyivät enemmänkin asenteisiin ja toimintatapoihin: kuinka suhtautua siihen, että yksi raajoista ei enää toimikaan samalla tavalla kuin toinen raajaparinsa, eikä luultavasti tule siitä muuksi muuttumaan? Miten asennoitua siihen, että sairaslomalta palatessa ei enää suoritakaan niinkuin ennen? Kuinka paljon itseään saa ruoskia puolikuntoisena? Mitä tarkoittaa "realistinen tavoite"? Entäpä mun ja lajini tulevaisuus: jatkuuko se?

Alkuun treenaamisen aloittaminen oli vaikeaa ja epämotivoivaa. Usein kuitenkin käy niin, että kun tarpeeksi jyystää tiettyjä juttuja ne tuppaavat helpottumaan ajan myötä. Kysymyksiä on edelleen yhtä paljon kuin ennenkin, mutta tarve vaatia vastauksia on hellittänyt. Näin kauden jälkeen on myös mukavaa unohtaa preesens ja keskittyä tulevaisuuteen, siihen, missä kaikki on vielä mahdollista.

Lähes mahdotonta oli kuitenkin uskoa, että kirjaimellisesti vasemmalla kädellä nopeasti kasattu kisaohjelma voisi poikia CVI-kisoista hopeisen mitalin ja kvaalirajan ylittävät pisteet. Olisinpa nähnyt tulevaisuuteen silloin helmi-maaliskuun vaihteessa, kun palasin treeneihin. Miten olisikaan lämmittänyt tieto, että pelko ja ahdistus ja kipu palkitaan kyllä, että sitkeesti likka vaan etiäppäin. Mutta ehkä se onkin kilpaurheilun juju - uskaltaa laittaa kaikkensa likoon tietämättä lopputuloksesta. Ehkä jopa ymmärtää, että vaivannäkö on itseisarvo, ja palanen metallia vain kirsikka kakun päällä.

(Ps. Mikä ihmeen vuosipäivä? No käden tietty! 15.10.2016 mun kyynär- ja olkavarsi ottivat pesäeron, mutta päättivät lopulta palata kitkaisesti yhteen. Silloin kirjoitin blogiini lentävän lauseen "every setback is a setup for a comeback," johon voinen nyt sanoa, että been there, done that.)

Väsyneet ja onnelliset.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti