keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Uusi alku


Moi taas, long time no ABC. Mitä uutta? Aloitin treenamisen lähes 5 kuukauden tauon jälkeen uudelleen. Ehdin myös täyttää vuosia, eli olen tuore kaksikymppinen. Yhä edelleen yhtä hukassa kuin aina ennekin, mutta vielä täältä noustaan.

Viime postauksessa esitin monta painavaa kysymystä itselleni ja tulevaisuudelleni, johon toivoin saavani lopulta vastauksen. Vielä en ole montaakaan viikkoa ehtinyt treenata, mutta kokonaiskuva on alkanut hahmottumaan. En voi vannoa, etteivätkö tuntemukseni aiheesta tulisi muuttumaan vielä useita kertoja, mutta tämän hetken fiilikset ovat selvänä mielessäni. Mutta nyt, Venla noin kolmen kuukauden takaa, saat ansaitsemasi vastaukset.


Olen miettinyt paljon tulevaa ja sitä, miten treenit tulevat jatkumaan omalta osaltani. 
Vähän tahmeammin kuin yleensä, erityisesti kättä säästellen. Vaikeinta on totutella siihen, miltä käsi tuntuu. Tai siihen, miten saat käsilläseisonnan pidettynä suorana, kun käsi ei kuitenkaan enää tuosta koukusta suoristu.

Kuinka paljon onnettomuuden jälkeen pelottaa? 
Paljon. Pelkäät Kaapoa vähän ja Almaa niin että melkein itkettää. Ei puhettakaan, että hevosen selässä voisit kauheasti onnesta huokailla. Suurin osa ajasta menee pääkopan hallintaan, ja siihen, ettei pelko sumentaisi kaikkea aina näköä myöten. Silti yhä edelleen tulet syyttämään itseäsi siitä, ettet uskaltanut tehdä samoja juttuja kuin muut. Tai että joudut viheltämään pelin poikki kesken harjoituksen, sillä käsi ei yksinkertaisesti kestä enää yhtäkään laukka-askelta. Käden lisäksi pelkäät sitä, että valmentaja ja muut ihmiset pettyvät suorittamiseesi ja pitävät vammaa vain tekosyynä laiskottelulle. Tai että kukaan ei täysin ymmärrä, ettei käsi ole entisenlaisensa eikä tule koskaan olemaan. Sisimmässäsi pelkäät ajatella kyynärpäätä liikaa, sillä arpikudokseksi muuttuneet nivelsiteet pitävät sinua öisin hereillä. Pelkäät, että fyysisen kuntoutumisen jälkeen henkinen puoli onkin paljon vaikeampi ja repivämpi prosessi.

Onko pelko niin hallitseva, että se syö treeni-ilon? 
Kehut tuntuvat edelleen yhtä hyviltä kuin ennen, niitä tarvitsee vain paljon useammin kuin aiemmin. Tulet poistumaan treeneistä pääsääntöisesti kuitenkin tyytyväisenä, sillä tiedät, ettei tekemäsi työ ole turhaa. Tiedät myös, että osaltaan tämä on uusi alku ja mahdollisuus suhtautua pelkoon eri tavalla.

Kuinka paljon voin antaa onnettomuudenpelon vaikuttaa tapaani harrastaa? 
Vaikka kuinka paljon, mutta pakko ei ole. Sen sijaan suuntaat kaiken tarmosi siihen, ettei se söisi liian suurta osaa ajatuksistasi. Tässä asiassa teet hyvää työtä.

Olenko tyytyväinen mikäli päätän vain harrastella? 
Luultavasti et, mutta kukapa minä olen sanomaan. Kaikki on mahdollista ja joskus saattaakin koittaa aika, jolloin vain se tuntuu oikealta vaihtoehdolta. Nyt tuntuisi mahdottomalta tyytyä tähän ja jäädä tuleen makaamaan. Pohjimmiltasi tiedät, ettei harrastelun aika ole vielä.

Entä jos pelko on niin kova, etten pysty enää jatkamaan?
Lopettaminen ei ole ollut vaihtoehto mielessäsi enää pitkään aikaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti