keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Puolimatkassa


Moi taas. Kirjoitettavaa ei ole paljon. Ravaan lääkärin, fysioterapeutin ja kodin väliä, jotta kädestä tulisi taas käyttökelpoinen. Näen unia päivästä, jolloin käteni suoristuisi niinkuin yllä olevassa kuvassa.

Mm. seuraavia edistyaskelia on otettu:
- impromptu-juoksuttaminen ei enää sattunut (lisäksi Aaro kuunteli tosi kivasti ääniapuja, joten piiskaamista ei tarvinnut juurikaan harrastaa)
- fysioterapeutti antoi luvan kanniskella 1,5kg punttia (puntin nostaminen ja laskeminen tosin kiellettiin jyrkästi)
- käsi ei ole enää turvonnut, eikä turvotus enää vaihtele rajusti
- yllämainitun syyn vuoksi mun ei tarvitse enää kylmätä sitä kolmea kertaa päivässä
- motoriikka on parantunut huimasti, vaikka esineet tipahtelee edelleen säännöllisesti kätösestä
- keksin tavan ladata salilla smithiin 50 kiloa vain yhdellä kädellä (:D)
- ajaminenkin alkaa sujumaan vaikka vitosvaihteelle vaihtaminen tuntuu edelleen kädessä vähän ikävältä

Todennäköistä on, että helmikuussa saisin jo treenata ainakin melkein täysillä, tai vähintäänkin aloittaa voimaharjoittelun. Olen miettinyt paljon tulevaa ja sitä, miten treenit tulevat jatkumaan omalta osaltani. Kuinka paljon onnettomuuden jälkeen pelottaa? Onko pelko niin hallitseva, että se syö treeni-ilon? Kuinka paljon voin antaa onnettomuudenpelon vaikuttaa tapaani harrastaa? Olenko tyytyväinen mikäli päätän vain harrastella? Entä jos pelko on niin kova, etten pysty enää jatkamaan? On niin paljon kysymyksiä, joihin en saa vielä pitkään aikaan vastausta. Tiedän että entä jossittelu on turhaa, mutta iltaisin ajatusketjuja on vaikea pysäyttää. Tiedän myös, että muistot kyynärpään epäonnistuneesta reponoinnista kulkevat mukanani vuosikymmeniä. Se oli tilanne, jossa purin hampaani halki silkasta tuskasta.

Toisin kuin luulin, sain yhden vastauksen loputtomaan listaan kysymyksiäni viime sunnuntaina. Rakkaat treeniläiseni päästivät minut muutamaksi laukkakierrokseksi Aaron selkään. Kampesin kyytiin tuolilta ja sitten mentiin. Heti ensimmäisestä laukka-askeleesta lähtien tuntui kuin olisi kotiin tullut. En tehnyt muuta kuin istuin, käännyin myllynostoilla takaperin, nostin kädet ilmaan ja nautiskelin. Sitten olikin jo pakko hypätä alas etten olisi alkanut nyyhkimään kesken treenien. Sen jälkeen tiesinkin että pakko tuonne on päästä takaisin sitten joskus, maksoi mitä maksoi.

Marras- ja joulukuu, 2016

Nyt kun mulla on viimeinkin ollut aikaa, olen herättänyt vanhan harrastukseni henkiin. En maalaa enää oikeastaan lainkaan perinteisillä menetelmillä, vaan siirryin lopullisesti digitaaliseen maalaukseen. Olen maalannut pääasiassa kasvokuvia lämmittelytarkoituksessa, mutta uskaltautunut myös tekemään yhden maisemakuvan ja muutaman anatomiaharjoituksen. Tarkoituksena olisi opetella tämäkin taito uudestaan vuonna 2017.

Seuraavan kerran aktivoidun täällä blogin puolella varmaankin RUK:in kurssijuhlien jälkeen, jotka onkin jo hiipineet ihan kulman taakse.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti