lauantai 21. toukokuuta 2016

Mun Maija Mehiläinen


Mun Pieni Keltainen, mun crème de la crème, mun ylpeyteni. Onko olemassa mitään söpömpää kuin tämä tonnikeiju? Onko olemassa mitään hauskempaa kuin tämä täti Monika? Onko olemassa mitään ihanampaa kuin tämä Maija Mehiläinen? Olenko viimeinkin pimahtanut ihan kokonaan?

Olen tätä eläintä ylistänyt jokaisella osaamallani kielellä (paitsi että kutsuin häntä muuliksi pari postausta sitten, mutta hei, meillä on kaikilla heikot hetkemme) ja siltikin taitavat sanat loppua kesken. Pelkästään Blondin väri saa hyvälle tuulelle ja sen leveä selkä on vähintäänkin aseistariisuva.
Eniten rakastan kuitenkin sitä muutosta, jonka olen päässyt todistamaan: hieman nyrpeästä ja sulkeutuneesta nuoresta hevosesta on tullut ahkera ja yritteliäs sylikoira.

Asia sai konkreettisen muodon erään polttarivikellysporukan jäsenen kommentissa: "Onpa se keveä! Meidän Putte (nimi muutettu asianosaisten suojelemiseksi) ei olis kyllä ikinä uskonut noin pienestä!"

No niinpä!

Se on keveä kuin kissankello, se on joka juoksuttajan pehmeä hattaraunelma. Mitä on tapahtunut sille vetävälle otukselle, jonka liinan päässä sai roikkua henkensä edestä? Entäpä se laukkaprotestointi? Miksi en ole nähnyt Blondin mielenosoituksellisesti kääntynyttä takapuolta enää hetkeen?

Ajattelin että se johtui yksinkertaisesti siitä, että Blondi kehittyy jatkuvasti hyvien ratsastajien avulla, jotka sillä menevät muutaman kerran viikossa. Mutta sitten yksi näistä kyseistä ratsastajista kiitti posket hymystä pyöreinä siitä, että ollaan viety Blondin laukkaa eteenpäin vikellystreeneissä. (Se kuulemma nostaa laukan selästäkin kun vain hihkaisee "lauk-ka!") Olin kuin koivuklapilla päähän lyöty.

Siis hetkonen. Tarkoitatko että minä ja me olemme olleet osallisena tähän kehitykseen? Siis että treeneissä tehty työ ja ratsastajien tunnilla tekemä työ on nyt summautunut ja voimme nyt nautiskella työn hedelmistä?

Työtä on toki vielä paljon edessä. Isoja ongelmia on kuitenkin selätetty ja niiden pienten ongelmien kanssa ollaan hyvässä alussa. Olen tästä kirjoittanut aiemminkin, mutta ei hitto että mä olen ylpeä tekemästäni työstä. Pieni Keltainen kulkee nykyään tuntumalla, jota se alunperin vastusteli pysähtymällä. Se nostaa laukan yhdestä sanasta sen vaikeampaan suuntaan, jota se alunperin vastusteli pysähtymällä. Yleensä kääntyi myös takapuoli ja häntä huiski kiukkuisesti. Joskus vaihtui jopa suunta. Nykyään se innostuu verkassa laukkaamaan niin, että ei malttaisi lopettaa. Korvat hörössä ja tanner tömisten etenee mun pieni Maija Mehiläinen. Minä katson Blondia ja Blondin sisäkorva katsoo minua, ja kun mun suusta kuuluu rrrravi on Pieni Keltainen jo pörheltämässä ympyrällä.

Sydän sulaa. Täytyy toki paljastaa että minähän en Blondista alussa edes niin tykännyt. Se oli ihan kiva, mutta ei mitään erityistä. Nyt se on maailman monin poni, joka saa mut degeneroitumaan sekunnissa vihanneksen tasolle ja lässyttämään niin maan perkeleesti.

"Täs mä pörhellän"

Loppuun kerron, että mun heitot meni tänään ihan törkeesti eteenpäin. Hyvä fiilis! ♥

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti