maanantai 25. huhtikuuta 2016

Jälleen lähtöpisteessä

Tavelan kisat ovat ohitse ja katse on jo suunnattu Ypäjälle. Tiedän jo selvästi, miten ohjelman täytyy muuttua ja periksien myös. Koitan olla ottamatta stressiä teknisestä, koska liikkeet ovat hyvin vaikeita, ja niihin pääsin ensikertaa tutustumaan vasta alkuvuodesta. Sen sijaan otankin nyt stressiä juoksuttamisesta.


Sunnuntaina vedin tuttuun tapaan Aaro-treenit, joskin hyvin väsyneenä kisoista. Ryhmä oli onneksi pieni, joten ei tarvinnut keskittyä koordinoimaan kymmenen hengen laumaa. Hirveintä koko kerrassa oli juoksuttaminen. Aaro oli kuin sokea ja kuuro: mikään apu ei mennyt perille, ravit olivat maanittelemisen takana ja edes pysähtyminen ei onnistunut. Yksinkertaisesti Aaroa ei kiinnostanut kuunnella piiskaa, ääntäni tai kehonkieltäni, tein hiljaa, tein lujaa, tein kovakouraisesti, tein hellästi, yhtä kaikki. Ei reaktiota. Osuin piiskalla kintereisiin, lautasiin, kaulaan, mahaan ja jopa päähän (väistin piiskalla vikeltäjää ja se osui vahingossa Aaroa leukaan, olin kauhuissani mutta Aaro ei välittänyt edes tästä!).

Ei mua se sureta että täytyy suuttua hevoselle, tai että täytyy tehdä joku kurinpalautus, vaikken sellaisiin edes oikein usko. Se, mikä saa mut masentuneeksi on se, että kaikki se tekemäni työ on valunut vetenä sormien välistä. Tätä samaa hevosta juoksutin kuukausi takaperin ilman piiskaa, pelkällä äänellä. En tiedä mitä on tapahtunut. En jaksa uskoa, että kyse olisi musta, koska olen tuon hevosen itse koulinut siihen pisteeseen, että se toimii lähes ajatuksella. Nyt ollaan palattu alkupisteeseen, missä hevonen haistattaa mulla paskat. Mä olin ollut siinä luulossa, että Aarosta oli ihan jees tulla treeneihin, kun se kuunteli ja toteutti mun pyynnöt suhteellisen aktiivisesti. Onko se kipeä? En tiedä. Ei onnu, ei ole tuskaisen oloinen. Ei hikoile, tahdita, nyökkää tai kangertele. Ei näyki kylkiä, ei ole arka mahasta, päästä, jaloista, ristiselästä. Ei reagoi jalan nostamiseen ja taivuttamiseen. Syö ja juo ja paskoo.

Katsomossa oli vikeltäjien vanhempia, ja vaikka pystyn valmentamaan rennosti isollekin yleisölle, mua alkaa ahdistamaan ja hikoiluttamaan kun joudun juoksuttamaan. Aaro ei liiku, ja tiedän hevosen niin hyvin että marssin lujaa sen taakse, käytän piiskaa ja karjaisen JAP. Ei reaktiota. Tunnen katseet niskassa ja ajattelen että vittu tää menee penkin alle. Vaikutan ensinnäkin kovakouraiselta hevostenvihaajalta, jolla ei kuitenkaan ole mitään kontaktia hevoseen. Jokaisen hellän, pehmeän ja maanittelevan keinon olen kokeillut. Ei reaktiota. Olotila oli aivan järkyttävä treenien jälkeen, mutta lohduttauduin sillä, että huomenna pääsen juoksuttamaan Blondia, joka sekin on alkanut nyt toimimaan kuin ajatus. Olemme päässet jopa niin pitkälle, että Blondi tarjoaa itse tuntumaa käynnissä ja ravissa nojaamatta kuitekaan liinaan. Edistys persettään kääntävästä muulista oli siis melkoinen.

Ja kuten ollakaan, kaikki menee jälleen päin hevonvittua. Treeneissä on jälleen paljon porukkaa, ja pääsen laittamaan Blondia melko myöhään. Verkatessa se on ihan okei, toisaalta älyttömän tahmea mutta paranee vähän. Laukoissa kuitenkin homma leviää kasaan. Laukkuutin Blondia sen vaikeampaan suuntaan, ja selkään pistin pienimmät vikeltäjät. Näin ollaan aina toimittu - näin on myös aina toiminut. Blondi varmasti huomasi, että juoksuttamisen lisäksi huomioni oli valmentamisessa ja päätti, että nyt ei tarvitse tehdä mitään. Laukannostamiseen kului siis aikaa, mutta
olin päättänyt että periksi ei anneta, sillä tämän Blondi kyllä osaa. Muutaman kulmaanmenon ja perseenkääntämisen jälkeen sain viimein laukkaa, mutta minkä kuvan annoinkaan taas yleisölle, joka kökki katsomossa. Väsymys ja ahdistus lauantailta ja sunnuntailta kasaantuivat enkä jaksanut enää edes yrittää. Lopputunti olikin sitten yhtä juoksuttamisfarssia.

Jotenkin on mennyt maku koko juoksuttamistouhuun, hetkellisesti. Tiedän kyllä, että into palaa kun saan taas muutaman onnistumisen alle. Ajatus siitä, että molemmat hevoset taantuvat samanaikaisesti lähtöpisteisiinsä, ja minulla on katsomo täynnä todistamassa sitä (jotka eivät ole nähneet kumpaakaan hevosta parhaimmillaan) on yksinkertaisesti minulle niin kestämätön, että treeneistä takaisin ajaessa oli pakko ajaa tiensivuun itkemään. Olen ollut ylpeä kehityksestä, jonka olen saanut aikaan juoksuttamissani hevosissa, ja olen ollut ylpeä omasta kehityksestäni juoksuttajana. Tällä hetkellä näytän vain tyypiltä, jolla ei ole mitään hajua miten juoksuttaminen toimii.

Postauksen kuvissa ei suinkaan esiinny Aaro tai Blondi. Nämä onnistuneet kuvat meidän kauniista Almasta pistin ihan vain lohdutustarkoituksessa. (c) Minä


4 kommenttia:

  1. Voi Venla! Tsemppiä noiden muulien kanssa! Voin todella samastua, paitsi että susta tuntuu varmasti pahemmalta, koska olet sentään joskus pärjännyt hyvin Aaron ja Blondin kanssa ja olet juoksuttamisesta enemmän kiinnostunut kuin mä! Musta yksi vaikeimmista jutuista juoksuttamisessa on just toi että kuinka tehdä itsevarmasti ja johdonmukaisesti omaa juttuaan hevosen kanssa huolimatta siitä, että puoli Tamperetta on katsomossa valmiina näpyttämään HT-nettiin nähneensä eläinrääkkäystä. Mut minä ja tytöt arvostetaan sun työtä ja tiedetään että osaat!

    VastaaPoista
  2. Voi venla et taas tiedäkkään. Et varmaan ollut lauantaina katsomassa mun tyttöjen periksiä... se oli jotain aivan kamalaa. Pelkäsin koko sen ajan, että dooris _pysähtyy_ siitä laukasta, niin tahmeesti se "liikkui". Mua ärsytti toi tilanne ihan saakelisti, koska ei Dooris oo koskaan tuollanen ollut... Se tunne, kun kontaktia ei ole siihen hevoseen, on kamala. Mä jouduin oikeesti huutaa siel keskellä, eikä mitään tapahtunut. Kaikki se pienieleinen nyanssityöskentely treeneistä oli kadonnut kuin pieru saharaan.

    Feel you, parempia aikoja odotellessa.

    VastaaPoista
  3. Lisää fiilareita! Et ole yksin ongelmasi kanssa - hevosilla nyt tulee välillä vaan tollasia taantumakausia eikä ongelma ole välttämättä oikein "missään" :) Meillä Ricolla tulee viikon-kahden taantumia aina silloin, kun ollaan hetkittäin nostettu "tasoa" (esim. enemmän laukkaa, kootumpana tms.). Aika mustavalkoisella juoksuttamisella (avusta salamannopea reaktio, vaikka pitäisi pyytää vähän "rajummin") ja aiheesta kehumisella niistä on aina selvitty :) Tsemiä juoksuttamiseen, ei oo helppoo!

    VastaaPoista
  4. Mä luulen, että juoksuttajana oleminen tuntuu yhtä epäkiitolliselta kuin tuomarina olo jääkiekossa. Toki vikeltäjät ovat ihanan armollisia, mutta oma sisin on kuin vihamielinen yleisö. Kai se tulee siitä tunteesta, että tietää miten homma parhaimmillaan toimii ja kun siitä ollaan kaukana ei kenenkään tarvitse sanoa tai ajatella edes syyttävästi. Itse on itselleen pahin tuomitsija. Herkkä laji vaatisi tasaista suoritusta kerta toisensa jälkeen, mutta todellisuus on suolla tarpomista ja konttaamista kivikossa. Välillä on takki aivan tyhjä, kun antaa kaikkensa eikä se riitä. Todellisuudessa muut ovat armollisempia, mutta teot eivät riitä itselle. Kun tarpeeksi alas vajoaa, niin lopulta tulee aina pohja vastaan ja sieltä on helpompi ponnistaa ylöspäin. Ei ole helppoa, mutta onneksi kaikki on samalla puolella. Siitähän tämä vikellys on hieno laji, että kisoissakin yleisö toivoo vaistomaisesti aina kaikille onnistumista!

    VastaaPoista