sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Kuka lohduttaisi Nyytiä

Riittämättömyyden ja itseinhon lisäksi mua on seurannut muutaman päivän ajan tuttu tunne nimeltä ahdistus. Jopa niin tiiviisti, että kaikki ruoka on alkanut oksettamaan (eikä kyse ole bulimiasta tai muustakaan syömishäiriöstä) ja uni ei tule. Syynä tähän on ollut mun polvi, se kuuluisa polvi, joka on kipuillut viime vuodesta asti. Tai korjaan: molemmat polvet. Lauantain treenien jälkeen huomasin, että myös vasen polvi oli kipeytynyt samasta kohtaa kuin oikeakin. Rakkaat lukijat, ystävät, tuttavat: mä olen menossa kokonaan rikki.


Silti en voi pitää hetkeäkään taukoa. Jätän jo nyt treeneissä pomput, hypyt ja laskeutumiset väliin: ei ole enää mitään, mistä karsia. Koko tilanne ahdistaa niin, etten sanotuksi saa. Itkettää kotona, itkettää treeneissä. Itkettää bussissa, koulussa ja autossa. Ahdistaa se, että on pakko treenata. Että en voi jäädä enempää jälkeen, kun opin muutenkin hitaammin kuin muut. Ahdistaa se, että mun oli tänään sanottava tanssillisen voimistelun valmentajalle, ettei tee mulle kisaohjelmaan tärkeitä osia, koska mun polvien kunto voi pettää millon vaan. Ahdistaa, etten tiedä lainkaan miltä polvet tuntuu huomenna tai viikon päästä.


Kaiken tämän kurjuudenkin keskellä olen saanut ihan hirveästi apua ja lohtua. Tänään vastaanotin hyväntekeväisyyttä etu- ja takareisien hieronnan ja kinesioteippauksen muodossa. En tiedä, miten pystyn koskaan korvaamaan saamaani apua, mutta tällä hetkellä se tekee mut onnelliseksi kaiken tämän stressin ja alavireisyyden keskellä. Seuraava kappale onkin omistettu sulle (teille molemmille), koska tiedän että luet mun blogia:

Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos.

Ja taas itkettää.

2 kommenttia:

  1. Kiitollisuus on voimavara, joka antaa itsellenikin paljon. Kunhan muistat, että et ole mitään velkaa. Ystävät eivät piirrä seinään viivoja ja toimi niiden mukaan. Sitä autetaan ketä pystytään ja siitä saa auttajakin itselleen. Yleensä apua saanut näkee myös toisen avuntarvitsijan helpommin ja auttaa sydämestään, ei velvollisuuden tunteesta. Harva täällä yksin pärjää, en minä ainakaan ja onneksi ei tarvitse. Parempaa huomista! <3

    VastaaPoista
  2. Voi teitä, molempia. Muistan kuulleeni tän jutun seiniin piirtämisestä aiemminkin - en enää muista, mitä apua silloin sain.

    Venla, olen todella pahoillani siitä, että sua on kohdannut tuollainen kohtuuton epäonni. En osaa oikein sanoa mitään lohduttavaa, kun en itse ole joutunut käymään läpi loukkaantumisia. Totta kai muakin valmentajana harmittaa, ettet pysty tekemään kaikella sillä potentiaalilla, mikä sulla on. Joka tapauksessa olet hieno tyyppi ja taitavampi vikeltäjä kuin tajuatkaan!

    VastaaPoista