torstai 27. elokuuta 2015

Kaikki

Kangasalan kisat on kisailtu, ja on pitänyt jo monta kertaa kirjoittaakin, miten meni ja miltä tuntui.


Pahalta tuntui.

Ei itse kisaaminen siis. Päivä oli todella todella todella kiva, ja fiilikset oli katossa. Meillä on upea hevonen, upea paikka, upea mahdollisuus. Upeat kisat kertakaikkiaan.

Mielessä on kuitenkin pyörinyt jo pitkään että miksi mä oikein harrastan tätä lajia. Lajia, joka saa mut kerta toisensa jälkeen tuntemaan itseni säälittäväksi. Ihan käsittämättömän huonoksi. Häpeäpilkuksi. Lajia, jonka parissa olen kokenut onnistuvani viimeksi neljä kuukautta, kolme viikkoa ja kolme päivää sitten. Tiedän sen, koska treenipäiväkirjassa viimeisin maininta on siltä ajalta. Sen jälkeen en ole kokenut muuta kuin pettymystä ja itseinhoa. Ja sitä kateutta, josta puhuin jopa videolle. Treeneihin olen mennyt koska... en tiedä. Koska kisoista on pakko saada hyvät pisteet. Pakkopakkopakko.

Mietin ihan todella että miksi. Onko tätä pakko harrastaa? Onko pakko, jos ainoa tunne, jonka tästä saan on jotain riittämättömyyden ja katkeruuden välimaastoa. Oon järjestelmällisesti siivonnut elämästäni asiat, joista en nauti ja joiden tase jää loppupeleissä miinukselle. Oon raivannut tilaa asioille, joista pidän, joissa koen olevani riittävä, tarpeeksi. Myönnän, että näitä asioita on vähän, johtuen mun kriittisestä luonnostani. Niitä kuitenkin on. Ensimmäistä kertaa mieleeni on kuitenkin noussut jostain alitajunnan syövereistä kysymys: onko vikellys asia, jonka haluan pitää elämässäni?

Ajatusta seurasi nopeasti seuraava ajatus: on. Tai oikeastaan: en pärjäisi ilmankaan. Seuraava ajatus: miksi? Niin. Tähän ei enää tullutkaan jatkoa, koska vastauksia ei ollut. Onko vikellys todella sen arvoista, että vallitseva mieliala on hirveä, päivin ja öin. Treeneihin mennään koska periaatteessa halutaan, mutta sieltä poistutaan jatkuvasti itseensä pettyneenä, joka jatkuu päivästä toiseen. Koskaan en tunne olevani tarpeeksi mitään. En nopea oppimaan, en rohkea, en teknisesti taitava enkä enää oikeastaan edes ilmaisullinen. Polvi huutaa että lopeta ja pää että jatka vitun tiskirätti. Joukkuekaveria kannustaessa ja tukiessa sisällä on vain tyhjä ja ontto fiilis, "tee sä, mä en kuitenkaan siihen pysty." En tahdo valmentaakaan, vaikka joskus pidin siitä älyttömästi. Mulla on vaan jatkuva fiilis että mä katselen kaukaa takaa mun valmennettavien ja joukkuekavereiden selkiä, koitan epätoivoisesti pysyä perässä niiden kehityksessä, mutten onnistu siinä kuitenkaan.

Kaiken tämän teiniangstin seasta oli hirveän vaikeeta löytää vastausta siihen kysymykseen. Tuntui, että ainoa mua eteenpäinajava voima oli pärjääminen. Kisoissa, testeissä, paperilla. Tärkeintä oli, että mä pystyin näyttämään jollain keinolla itselleni että toivoa on. Kun en onnistunut edes pärjäämisessä, hyväksyin kohtaloni. Diagnoosini oli "huonoksi syntynyt". Luovutin. Tein puoliteholla. Mietin edelleen että mikä on se syy, joka saa mut jatkamaan. Ei se voi olla pelkkä pärjääminen tai rutiini, en mä ole niin itsepäinen ihminen että voisin jatkaa tällaista masokismia pelkästään jonkin noin heppoisen voimalla.

Sitten näin kuvan itsestäni.


Siksi mä tätä teen. Koska rakastan. Enemmän kun mitään muuta tässä maailmassa, rakastan ilman syitä ja rakastan hysteerisesti. Rakastan vaikka sattuu ja rakastan lannistuneena.

Uskokaa tai älkää, kuvanottohetkellä mun tunnetila oli mustaakin mustempi. Olin tehnyt alkuohjelman aikana hirvittävän kasan huolimattomuusvirheitä ja tunsin taas olevani toivoton tapaus. Muille olin vastaillut vain neutraalisti että ihan hyvin meni joo, vaikka oikeasti olisin tahtonut työntää pääni sirkkeliin. En tiennyt kuitenkaan, että voisin jälkeenpäin erottaa niin selvästi omilta kasvoiltani että miksi mä olen halukas rämpimään tässä suossa. Vaikka mä olen sanonut lukemattomia kertoja rakastavani vikellystä, mun tarkoitus ei ole kuitenkaan koskaan ollut sama. Ne on tarkoittanut enemmänkin "hei, tää on ihan kivaa".

Odottamani muutos tapahtui eilen, vihdoin ja viimein. Olin vähän kipeä, syke on korkealla. Tulin kuitenkin treeneihin, koska kisoihin on niin vähän aikaa. Ehkä nuhan aiheuttamalla lötköydellä oli jotain tekemistä asian kanssa, ehkä olin siksi vähän rennompi. Alkuverryttelyssä päähäni eksyi ajatus, ettei jaksa - on paska fiilis, oon kipeänä. Ja nyt, hyvät naiset ja herrat, tulee se tärkeä kohta: sanoin itselleni että turpa kiinni. Ja sitten hyppäsin selkään ja yritin parhaani.

Tällä kertaa jotain kuitenkin muuttui, eikä sama vanha kaava ”yritä ja epäonnistu” jatkunut enää. Onnistuin viimein katkaisemaan neljän kuukauden, kolmen viikon ja kolmen päivän mittaisen itseinhon putken. Ensimmäinen onnistumisentunne palasi pitkän ajan jälkeen ja se tuntui hyvältä. Oli taas hetken helpompi muistaa miksi tätä lajia rakastaa. Ei haitannut vaikka polvi petti jo vähän alta lopputreeneissä, ei haitannut edes flunssa tai vuotavat silmät. En edes tiedä, miten mä kuvailisin sitä fiilistä.

Vaikka voin rehellisesti sanoa, ettei kehitystä esimerkiksi peruliikkeiden osalta ole tapahtunut, on kuitenkin käynnissä jotain paljon suurempaa. Musta nimittäin vahvasti tuntuu, että mä oon oppimassa sisuuntumisen taidon. Siis sen taiteenlajin, jossa vastoinkämisistä ei lannistuta, vaan saadaan voimia puskea vaikka peruskallion läpi. Olin nimittäin tyyppiesimerkki ihmisestä, jonka voi haukkua maanrakoon ja vastauksena saa hyväksyvää nyökyttelyä: ”niinpä, oikeessa olet, ei musta ole yhtään mihinkään”.

Tänään oli vuorossa todella erilaista tekstiä. Koin tarpeen kirjoittaa kaiken ylös, myös sen suunnattoman pahan olon, jota tunsin niin pitkään, mutta josta en kuitenkaan kertonut kenellekään. Jotenkin se hymy oli vain helpompi vaihtoehto. Nyt kerroin. Olo on hyvä. Vähän tosin pelottaa lauantain treenit: entä jos en enää osaakaan? Entä jos tää olikin vain yhden kerran juttu? Entä jos kaikki johtui hevosen hyvästä laukasta?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti