perjantai 26. kesäkuuta 2015

Rakastaa, ei rakasta, rakastaa


Multa on kysytty pari kertaa, että miten oppii arvostamaan itseään. Oon ollut aina tosi häkeltynyt kysymyksestä, koska sitä on yleensä seurannut jatkokysymys, "miten sä oot saanu noin hyvän itsetunnon?".

Tosiasiassa mulla ei ole mitään erityisen rautaista itsetuntoa. Kyllä mä välillä tuijottelen itseäni peilin ääressä ja puristelen ylimääräistä rasvaa vyötäröllä. Välillä meikatessani ajattelen, että geenilotossa mulla kävi harvinaisen paska säkä. Välillä laittaessani kenkiä jalkaan katselen isoja jalkojani ja toivon niiden pienenevän kuin taikaiskusta. Välillä tanssiessani tunnen olevani seitsemänjalkainen norsu, joka kolmen promilen humalassa tapailee letkajenkan askelia. Välillä katsellessani kisavideoitani tunnen olevani niin säälittävä ja kömpelö muiden vikeltäjien rinnalla.

Itsetunto ja -arvostus on suurin lahja, mitä ihminen voi itselleen antaa. Itsetunto ei kuitenkaan tule lahjapapereiden sisällä, eikä sitä voi ostaa rahalla, vaatteilla, meikillä tai edes muotoilevilla alusvaatteilla (kuka niitä käyttää, kysyn vaan??). Myöskään muiden kommentit, positiiviset tai negatiiviset, eivät voi eivätkä saa määrittää itsetuntoa. Se ei ole osa-aikainen, eikä katso päivämäärää, paikkaa eikä tilannetta. Se on ilmainen, mutta sen arvo rahassa on mittaamaton. Se on mahdollista rakentaa ja se on mahdollista menettää.

Kyse on rakkaudesta. Kysymykseen "mitä sä rakastat?" osaa varmasti jokainen vastata jotakin. Perhettä, ystäviä, harrastuksia, eläimiä, kotia... Jokaisen lista on yksilöllinen. Milloinkaan mä en ole silti kuullut siinä listassa sitä kaikkein tärkeintä:

"Mä rakastan itseäni."

 

Okei, kuulostaahan se vähän omahyväiseltä. Mutta eikö just siitä itsetunnossa ole kyse? Rakkaudesta ja armosta, siitä, että hyväksyy itsensä virheineen päivineen. Myös niinä öisinä hetkinä, jolloin tuntee olevansa koko maailmankaikkeuden typerin ja hyödyttömin ihminen, mihinkään kelpaamaton ja nolla. Eikö kyse ole siitä, ettei anna loukata itseään, edes omissa ajatuksissaan? Mä teen itselleni monia sellasia asioita, joita en ikinä sallisi tehtävän mun ystäville. Jos kuulisin jonkun kutsuvan mun läheisiä ihmisiä nimillä, jolla mä joskus kutsun itseäni, mä saisin käyttää kaiken itsehillintäni, etten kilahtaisi samantien. Miksi mä en pidä omia puoliani?

Entä miksi mä en arvostaisi sitä mitä mulla jo on? Tai niitä asioita, mitkä mä olen saanut "ilmaiseksi"? Asioita, joita ei ajattele saaneensa lahjana. Mä olen syntynyt jalkojen kanssa, niinkuin moni meistä. Pari vuotta sitten tää fakta iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tilanne ei ollut mitenkään filosofinen tai henkinen. Mä olin itseasiassa venyttelemässä mun takareisiä, omassa huoneessa, otsa polvissa, musa soimassa. Siinä asennossa mä tajusin, että mulla on jalat, ja on mahdollista että mulla ei olisi ollut jalkoja. Ai sulla, arvoisa lukija, ei ole aavistustakaan mistä mä selitän? No, mä jatkan kuitenkin. Ajattelin, että kuinka monta miljardia mahdollisuutta mulla ois ollut menettää mun jalat. Joko syntymästä lähtien, ehkä myöhemmin. Kuinka vähän siihen vaaditaan: yksi rekka-auto ja huolimaton tienylitys, autokolari. Ehkä veritulppa ja kuolio.

Eikä tää jää jalkoihin. 206 luuta, 23 paria kromosomeja, sata miljardia aivosolua, kilometreittäin hermoja, kilo bakteereja... Ja todennäköisyys sille, että kaikki toimii, kuten pitääkin? En tiedä, käyn lyhyttä matikkaa. Mutta se on ihmeellistä. Elämä on ihmeellistä. Mun kehoni toimii. Jos se ei ole kaunista, mikä on?

Asia käsitelty, siirrytään pois sfääreistä. Nyt ajateltuna mun kappalejako vaatisi vähän fiksausta.

Tiedän, ettei kukaan muu voi rakentaa itsetuntoa mun puolesta. Kakskymmentä imartelevaa kommenttia profiilikuvasssa herättää iloa, mutta en mä voi niiden varaan rakentaa mun minäkuvaa ja itsearvostusta. Kyse on kuitenkin siitä, miten mä näen itseni, ei se, miten muut näkee mut. Vaikka on tärkeää tietää, millaisen kuvan ulkomaailmaan välittää, vielä tärkeämpää on tuntea itse itsensä. Muistatteko sen sadun kolmesta porsaasta ja isosta pahasta sudesta? Niihin kommentteihin tukeutuminen on kuin sen yhden porsaan heinästä rakentama talo; ilkeät kommentit saavat sen lakoamaan aivan liian helposti. Linnakkeen voi rakentaa vain ihminen itse, eivätkä sen muurit murru yksittäisistä sanoista, eivätkä edes lauseista. Älä anna satuttaviksi tarkoitettujen sanojen kaataa sun taloa. Se on ainoa koti, joka sulla on.

Tai oikeestaan mä tarkennan vielä: se koti on kaikki mitä sulla on. Mikään maallinen mammona ei koskaan ole niin arvokas kuin taito arvostaa ja rakastaa itseään kokonaisena, sellaisena kuin on. Ei sitten kun on "ensin laihtunut pari kiloa" tai "sitten kun olen voittanut muutaman mitalin". Mä olen ainut Mä tässä maailmassa, eikä kukaan ole koskaan ollut tai tule koskaan olemaan samanlainen. Mä olen paras ja huonoin Venla, kaunein ja rumin, ihanin ja ällöin ja kaikkea siltä väliltä.

Niin, entäs se alkuperäinen kysymys: mä en toden totta tiedä, miten itseään rakastetaan. Mutta mä olen vasta matkan alussa, mä olen keskeneräinen taideteos. Ainutlaatuinen. Mittaamattoman arvokas.  

Ei mulla ole vielä linnaketta, mut tiiliskivet on jo tilauksessa.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti