maanantai 22. kesäkuuta 2015

Lahden kisat

Kaikki postauksen kuvat on ottanut Eveliina Väkeväinen.
Viikkoja on taas vierähtänyt viime postauksesta, mutta tästä seuraa selostus Takkulan kisoista, eli ensimmäisistä kilpailuistani B-vikeltäjänä.

Lauantaiaamu alkoi klo 5.30 herätyskellon soittoon. Reppu selkään ja menoksi. Mulla on tapana jännittää kisapäivää eniten aamulla autossa. Kun auto on parkkeerattu kisapaikan pihaan jännitys katoaa ja epämääräinen mitäs seuraavaksi-fiilis ottaa vallan. Näin kävi myös näissä kisoissa, ja seuraavat pari tuntia kuluivatkin usvaisesti vaatteidenvaihdossa, hiustenlaitossa ja meikkaamisessa.

Lainahevoseni Sony piti etsiä jostakin, ja olinkin avan ulalla mitä pitäisi tehdä, missä ja kenen kanssa. Olin siis ainoa meidän TRS-tytöistä, jolle oli määrätty lainahevonen, ja siksi kujailinkin ihan huolella. Löysin lopulta hevosen (joka oli jo laitettu valmiiksi, hyvä minä...) ja pääsin ajoissa areenallekin.

Lauantaina vuorossa olivat perusliikkeet, eli ne, jotka olin tehnyt kerran ennen kisoja väärään kierrokseen. Areenalla alkoikin jo hymyilyttää, kun vuoden kisatauko oli ohi ja kaikista vastoinkäymisistä huolimatta mä seisoin siinä rivissä, muiden vikeltäjien kyljessä kiinni, näin tuomarit ja yleisön ja kuulin musiikin ja hevosen askelten äänet. Selkään mennessä kaikki tuntui yhtäkkiä tosi tutulta ja loksahti paikalleen. Perikset meni niinkuin niiltä voi pitkän tauon jälkeen odottaakin: ruosteisesti. Polvivaa'an kutonen oli iloinen yllätys, kun taas seisonnasta tuli nolla... Poisjuoksun jälkeen tuntui siltä, että olisin pystynyt parempaankin.



Lauantai päättyi hotellin uima-altaaseen ja saunaan, löhöilyyn, syömiseen ja Pirkan suklaa-mansikkarakeisiin. Ilta oli mahtava sekä pienten että isojen vikeltäjien kanssa, ja venyi luvattoman myöhäiseksi. Pään painuessa tyynyyn mulla oli fiilis, että huominen menee hyvin.

Sunnuntai oli vapaaohjelmapäivä. Herätys oli tälläkertaa ihan inhimilliseen aikaan, ja jopa mä pystyin kampeamaan itseni ylös sängystä oma-aloitteisesti. Valmentaja oli joutunut lähtemään toiseen kaupunkiin myöhään lauantaina, joten tämän päivän me oltiin omillamme. Meikkaus ja kampaustenlaitto hoidettiin pääosin jo hotellissa, mutta kiire tuli silti.

Aika hujahti nopeasti, ja pian mä seisoinkin taas areenalla tuijottamassa tuomaristoa ja hevosta. Sony alkoi jostain syystä kyttäilemään peiliä ennen mun suoritusta, ja mietinkin rivissä seisoessani mitä tuleman pitää. Kuulin kellon kilinän, nostin käden ja taas mentiin. Eilisillan/yön aavistelut kävivät toteen ja tein hyvän, tasavarman suorituksen.


Sanoi fyysikot mität tahansa, mutta hevosen selässä aika hidastuu. Ohjelmat, jotka eivät mene kotona mitenkään aikaan, pusertuvat kisoissa juuri oikean pituisiksi. Liikkeet, joissa kotona epäröi monien laukka-askelten verran, kestävät sekunnin. Tuomareihin otetut katsekontaktit kestävät juuri niin kauan kuin tarvitseekin, huolimatta siitä, että kotitreeneissä seinät vilistävät ohi ja hyvä jos hevosen erottaa vauhdissa. Se on upea fiilis. Jokainen, joka rakastaa lajiaan, tietää tunteen, kun maailma hidastaa pyörimistään ja hetken on olemassa vain sinä ja hevosen kavioiden takominen.


Myöhemmin sain tietää, että olin juuri kvaalannut ohjelmallani, eli oikeutettu siirtymään A-tasolle. Paluumatka alkoi, ja olotila oli hyvä. Olin saavuttanut sen, mitä olin tullut hakemaankin. Paljon työtä on vielä edessä, ja esimerkiksi mun perikset on niin kamalat, että niiden hinkkaamisen meneekin kaikki tarmo. Seuraavat kisat ovat kotikisat, eli Kangasalan ensimmäiset vikellyskisat. Niissä san käyttööni tutun ja turvallisen Kaapon. Lisäksi ohjelman olen pistänyt palasiksi ja lisännyt vaikeusosia. A-taso siintelee silmissä, mutta ihan vielä ei ole sen aika.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti