maanantai 25. toukokuuta 2015

Savun päällä

En tiedä mitä kirjottaisin.

Aloitetaan vaikka faktoilla. Valmentaja soitti ja sanoi, etten tule kisaamaan Takkulassa laukassa. Laukassa kisaajia oli kuusi, joista valittiin viisi, jotta hevonen jaksaisi.

Puhelun loputtua jalat eivät enää kantaneet. Totuuden nimissä täytyy myöntää, että itkin. Kauan. Paljon. Häpesin myös; sitä, että käyttäydyin niin helvetin lapsellisesti. Kyseessä oli vain yhdet kisat, ei koko kisakausi tai tulevaisuus. Vaikka kuinka yritin olla kypsä ja aikuinen, mun oli pakko kysyä ääneen: miksi aina mä saan turpaani?

Ne viisi kuukautta ollessani polven takia treeneistä pois oli mun elämäni pisimmät. Tein fysioterapeutin antamia liikkeitä kuin raivohullu, kylmäsin, venyttelin, hieroin, treenasin, putkirullasin, tarkkailin, tasapainotin ja aktivoin lihaksia, ravasin vuoroin lääkärissä ja vuoroin fysioterapeutilla, maksoin magneettikuvasta ja odotin kuin kuuta nousevaa sitä hetkeä kun pääsisin taas treenaamaan ja kisaamaan.

Ja yhtäkkiä koko kuukausien odottaminen ja työ valui vetenä sormien välistä. Olin tehnyt kaikkeni vain kuullakseni, etten kisaisi laukassa. Että kaikki mun vaivannäköni ei johtanut mihinkään. Että en tällä kertaa riittänyt vaikka olin ponnistanut nollasta takaisin muiden tasolle. Että kovasta työstä ei aina seuraakaan palkinto.

Mutta antaa sen olla. Vain yhdet kisat. Valmentaja erehtyi kyllä sanoessaan, että ymmärtää jos mun motivaatio laskee. Ei laske. Se on noussut aivan uusiin sfääreihin. Kirkkaana mielessä on enää vain yksi asia.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti